Mökki saaristossa

Minun perheelläni ei ole ikinä ollut mökkiä, joten se aihe on jäänyt mielessäni aina melko kaukaiseksi, mutta tavoiteltavaksi asiaksi. Lapsuudessa ja nuoruudessa kaverit viettivät kesällä aikaa mökeillään, joten luonnollisesti se synnytti minussa myös halun mökkeillä. Vähän vanhempana ollaan kaveriporukalla vuokrattu luksusmökki kesäisin, jolloin me kaikki hajallaan ympäri Suomea asuvat voimme treffata edes kerran vuodessa. Nyt rakkaani kanssa olen kuitenkin päässyt kokemaan tavallista mökkeilyä luonnon karussa syleilyssä. Mökki sijaitsee Turun saaristossa kuvankauniissa maisemissa.

 

 Rakkaani ei ole osoittanut mitään kovin suurta halua mökkeillä sukumökillään, mikä minusta on ollut ihmeellistä. "Hei haloo! Teillä on mökki, miksi sitä ei käyttäisi?" Onhan tässä toki haasteita matkalla, sillä mökki sijaitsee tosiaan länsirannikolla ja meidän koti ihan itärajan tuntumassa. On tiukka homma autoilla neljä viisi tuntia toiselle puolelle Suomea.

 

Seuraava haaste tällä mökkimatkalla on lossireissut, sillä mökille päästäkseen tulee mennä kolmella eri lossilla, joilla on omat tiukat aikataulunsa. Losseilla menee yhteensä tunti pari. Kuvassa on myös remontointiin tarvittavia laminaatteja sekä pienen pieni maatiaiskissa Paju, jolle ei saatu tällä reissulla hoitajaa. Siispä pikkuruinen kisumisu lähti mukaamme. Tuossa kuvassa sitä ei näy, mutta Pajulla on valjaat päällä ja se on vielä kytketty hihnaan, jotta se ei pääse poukkoilemaan autossa ympäriinsä. Osan matkasta Paju kulkee omassa kopassaan, mutta losseihin olemme ottaneet sen jaloittelemaan.

 





 

Lossien jälkeen ajamme vielä melko pientä yksityistä hiekkatietä eteenpäin kunnes meri tulee vastaan. Kuvassa kaukana näkyvä talo on herra Svenin talo, joka on ystävällisesti luvannut, että saamme pitää venettämme heidän rannassaan ja jättää auton parkkiin heidän tontilleen. Svenin ja erään kartanonherran luvalla saamme myös ajaa hiekkatietä pitkin rantaan; muuten joudumme kävelemään kaikkien kipsäkkien kanssa sen kolmisen kilometriä. Veneelle päästäksemme meidän pitää mennä sellaista kohtuu jyrkkää ja liukasta kalliota alas, joka tuo oman jännitysmomenttinsa mukanaan. Tosiaan ne laminaatit ja muut rakennusvälineet pitää kantaa myös. Rannasta sitten rakkaani pääsee soutamaan lahden halki itse tontille. Tässä vaiheessa olemme matkanneet sellaiset kevyet seitsemän tuntia.

 

 

 Sitten alkaa varsinainen työ, sillä tupa on ollut kylmillään ja talo hohkaa kosteutta. Uunit pitää lämmittää, ruokaa tehdään kaasuliedellä ja niin edespäin. Tosiaan, mökillä ei ole sähköä eikä vettä. Siispä kannamme aina sellaiset 15 - 25 litraa vettä mukanamme mökille. Ensimmäinen yö menee aina palellessa ja hytistessä.

 

 Koska mökkiä on hieman rakennettu aina miten sattuu, niin rakkaani peruskorjaa mökkiä ihan koko ajan. Minä taas siivoan eli luuttuan lattiat ja pesen ikkunat alkeellisilla työvälineillä, jos itse en ole halunnut kotoa rahdata luuttuja ynnä muita mukaani. Lisäksi teen kaislan poistoa rannasta joko ihan perinteisillä fiskarssin saksilla tai nyhdän käsineni. Lisäksi kokkailen ja pesen astioita ynnä muuta pientä.

 

 Sen kyllä sanon, että maisemat ovat upeita! Joka päivä on kuin satua (joskin tuhkimosatua) näissä maisemissa. Lisäksi viihdytän itseäni bongailemalla lintuja, varsinkin metsästyskelpoisia lintuja. Ainakin allia ja haahkaa voisi käydä syksyllä pyytämässä!

 

 Koska sähköä ei ole, niin iltaisin nukkumaan meno tulee illan pimetessä. Ainoat aktiviteetit ovat jutustelu tai Afrikan tähden pelaaminen otsalampun valossa. Toinen mahdollisuus ihailla maisemia, sillä ne ovat öisinkin henkeäsalpaavia.

Vanha vihollinen eli kotiloetana

Kotiloetanat ovat taas nousseet esiin matelemaan pitkin pihamaata ja syömään minun hellästi vaalimiani kukkasia. Ajattelin, että viime vuonna tekemäni keruuprojekti olisi jotenkin vähentänyt tätä etanaongelmaa, mutta tuolla pihalla on edelleen todella paljon etanoita. Toisaalta, en usko että tämä etanaongelma ikinä katoaa, koska vieressä kasvaa etanoille suojaisa kostea koivikko. Sieltä ne etanat tännekin lyllertävät. Onneksi toisella puolella tonttia on kuusimetsää, jossa etanat eivät viihdy.

Etanoiden vähentämiseen on monta konstia keksitty ja niitä kovasti markkinoidaan. On myrkkyä ja olutansaa, kasvien juurille siroteltavaa karkeaa ainesta ja muuta sen sellaista. En ole itse ikinä kokeillut mitään myrkkyjä, koska meillä on pihalla kolme lemmikkiä, ja ajatus myrkkysyöteistä ei oikein huvita. Olutansa kuulemma toimii parhaiten siruetanoilla, joita meidän pihassa ei ole. Tuhkaa tai muuta karkeaa ainetta en ole jaksanut kasvien alle tunkemaan, koska sitä pitäisi olla aina levittämässä lisää heti ensimmäisen sateen jälkeen. Siispä olen päätynyt keruuseen, joka on yhtä luotettava kuin keruun jälkeinen selkäjumikin.

Nyt olen kahtena iltana kerännyt illan kosteudessa ilmaantuvia etanoita. Minulla on 3,6 litran astia, johon etanoita kerään. Niillä on valitettava taipumus yrittää kiivetä pois astiassa, joten vähän väliä joudun törkkimään niitä takaisin. Yksi tärkeimmistä varusteista etanankeruussa on kosteutta kestävät hanskat, sillä etanat haisevat älyttömän pahalle, ja haju tarttuu käsiin. Kun astia on täydehkö tai kun etanat loppuvat siltä illalta, kipaisen kiehauttamaan litran pari vettä, jonka heitän kiehuvan kuumana etanoiden niskaan. Etanat kuolevat silmänräpäyksessä, joten hirveitä tuskia ne eivät joudu kokemaan.

Kun teloitus on suoritettu, joudutaan vielä kaivamaan sopivan syvä hautamonttu, sillä etanoiden kaverit tulevat pitämään mässäilypirskeitä, jos raadot vain nakkaa jonnekin. Jotkut helläsydämisyydessään kiikuttavat elävät etanat jonnekin kauemmas, mutta eipä se ongelmaa ratkaise, koska ne ovat joko jonkun toisen ongelmana tai etanat kesän aikana tekevät siellä kaukana lisää poikasia, jotka lyllertävät hiljalleen takaisinpäin. Etana voi tehdä jopa 100 poikasta kesän aikana, eli ne ovat niin kovia monistumaan, joten ihan suosiolla tapan kaikki mitkä löydän. Siksi myös kevät on hyvää aikaa suorittaa etanankeruu; nyt ne ovat liikenteessä parinmuodostusmielessä ja kesän kallistuessa syksyyn ne menevät piiloon.

Kotiloetanalla on vähän luontaisia vihollisia; siilit ja ehkä jotkut rastaat syövät niitä. Harmi, kun meillä ei ole omaa siiliä pihassa. Muutoinkin siilit olevan niin söpöjä, että voisin adoptoida yhden pihalleni. Ehkä jostain joskus joku siili eksyy tänne. Täällä sitä ei tarvitsisi edes ruokkia, kun ruokaa on jo paljon tarjolla valmiiksi!