Kalkin mättöä ja uuden suunnittelua

Viimeisiä lehtiä viedään! Haravoin jälleen kerran viime kesänä perustamani kukkapenkin tyhjäksi lehdistä. Lehtikate antaa etanoille sen verran suojaa, että haluan suojella kuunliljojani niiltä. Lisäksi ilmeisesti kaupasta ostamani samettiruusujen multapaakku sisälsi etananmunia, sillä niiden juurilla oli oikea etanaesiintymä, kun poistin kuihtuneet kukat paakkuineen. Samalla kalkitsin koko kukkapenkin.

Meidän piha on todella hapan, sillä sammal viihtyy vähän liiankin hyvin kaikkialla. Kyseisestä kukkapenkistä riivin sammaleen rikki alkukesästä, ja parin päivän päästä siinä oli jo uusi kerros. Laitoin kalkkia silloin, mutta nyt syksyllä varsinkin takaosa penkistä oli alkanut sammaloitumaan uudestaan. Levitin tukevan kerroksen kalkkia uudestaan, ja nyt penkki näyttää hieman aavemaiselta. No halloween lähestyy...

Maan happamuudesta on jotain hyötyäkin, sillä mieheni suorastaan rakastaa kaikenlaisia kuusia ja tuijia. Itse olen ihastunut alppiruusuihin ja atsaleoihin. Ensi kesänä niiden myrkyttämieni tatarien tilalle on tulossa pallotuija-aita. Lisäksi suunnittelin väleihin tuivioita. Tosin lenkkeillessäni bongasin eräältä pihalta saman tyyppisen ratkaisun, mutta en ihastunut ollenkaan. Pitää vielä tutkailla eri mahdollisuuksia ja yhdistelmiä ennen lopullista ratkaisua.

Koska maa myllättiin autotallin tieltä, on autotallin taakse tulossa kerrassaan ihastuttava sommitelma tuijia, alppiruusuja ja atsaleoita. Haluan pinkkiä ja valkoista, sanokoon isäntä mitä tahansa! Pinkki on mielestäni ihana väri missä tahansa asiassa. Kaikki eivät sitä arvosta jostain kumman syystä, mutta mitäpä minä muiden mielipiteistä välitän! Lisäksi valkoinen raikastaa ja vaalentaa iltahämäräistä maisemaa. Välillä hieman jännittää viedä roskia pihan taakse, jossa suuret kuuset varjostavat ja lepakot kirkuvat. Valkoinen väri on juuri hyvä valinta sinne.

Vielä on hyvin aikaa miettiä erilaisia sommitelmia pihalle. Talvella ei paljoa tule oltua puutarhassa, mutta paperilla ja värikynillä voi siirtyä unelmissaan jo seuraavaan kesään!

Aurinkoisia kelejä muistellen

Tihkusade ja harmaat päivät kirjaimellisesti harmaannuttavat muistot aurinkoisista syyspäivistä, joita taisi vielä viime viikolla olla. Olin koiran kanssa lenkillä ja näppäsin tämän kuvan viljapellolta. Taivas on aivan ihana!

Nyt lenkkeily ei oikein innosta, koska taivas on harmaa. Ulos asti en ole vielä kerennyt mennä katsomaan, josko siellä tänään sataa. Kohtahan sekin on edessä.

Nyt olen joutunut totuttelemaan itselleni uuteen asiaan: maaseudun pimeyteen syksyisin. Olen aina pelännyt pimeää. Siihen ei auta se, että joku vakuuttelee, että mitäs pelkäämistä siellä pimeässä muka on? Kyse on siitä, että en näe sitä, mitä siellä on ja ei ole. Koska muuraus vie mieheltäni kaiken ajan, olen joutunut käyttämään molempia koiria yksin lenkillä iltahämärissä. Usein olen tullut jo lähes pimeässä takaisin kotiin ja hämmästyksekseni en ole pelännyt yhtään! Ilmeisesti tottumiskysymys oli tämäkin pimeänpelko. Tiedän, että tien toisella puolella olevassa metsässä on pari hirveä, ja että parin kilometrin päässä on nähty karhu, mutta siitä huolimatta ei tunnu missään. Tosin mukanani on aina pieni pippurinen cockeri ja massiivinen jättiläislabradorinnoutaja, joten taitaa olla aika tyhmä otus, joka meidän kimppuun hyökkäisi.

Toinen vaihtoehto pimeänpelkoni haihtumiselle voi olla se, että kahden koiran kanssa kulkeminen on yhtä sohellusta. Cockeri vetää eteenpäin tasaisella vauhdilla, ja lapukka kiskaisee silloin tällöin sivulle, kun nenä haistaa jonkin hauskan hajun. Olen jo tottunut oman koirani jatkuvaan vetämiseen, mutta voimani ei välillä riitä, kun lapukka haluaa sivulle. Ulkona olevat naapurit varmaan saavat vähän väliä sydärin, kun pimeydestä kuuluu kiljahdus: "Nyt pojat p*rk*l* kuljetaan kunnolla! Vierellä!" Pitäisi hankkia otsalamppu, jotta meidät erottaisi kunnolla.

Eilen koin muuten näyn, jota ei tule vastaan ihan jokaiselle: kuollut lehmä tien vierellä. Perusreittimme varrella on maatalo, jonka emännän kanssa aika ajoin juttelemme. Hän kertoi viime viikolla, että heillä on lehmä halvaantunut, ja he katsovat josko se paranisi. Eilen kävi ilmi että ei ollut parantunut. Olivat yrittäneet laittaa pressun peitoksi, mutta iso eläin ja pieni pressu, niin eihän se kunnolla peittoon mennyt. Vielä ei ollut teurasauto kerennyt hakemaan ruhoa. Kallista lystiä, kun pienen maitotilan lehmä kuolee parhaassa iässä.

Nyt taitaa olla aika lähteä ulos katsomaan muurareiden työskentelyä. Samalla voisi tutkailla päivän ulkopuuhia. Piha on kuin kaatopaikka, kun rakennustarvikkeet ovat hujan hajan...

Etanasota

 

Kesän alussa järkytyin siitä määrästä etanoita, joita tällä tontilla ryömi. Ne matelivat hiekkatiellä, rasahtelivat jalkojen alla, keikkuivat heinänkorrella ja tuijottelivat limaisilla silmillään... Yök! Alun perin olen pitänyt näitä kotiloetanoita ihan somina pikku kerinä, mutta on eri asia ihastella kahta tai kolmea yksilöä kuin väistellä kävellessä satoja. Julistin siis sodan etanoille!

Etsin netistä tietoa siitä, kuinka voisin hävittää etanat tai ainakin vähentää radikaalisti niiden määrää. Mitään myrkkyjä en halunnut käyttää, koska pihalla viipertää kaksi koiraa ja yksi kissa. Olutansa oli riittämätön tälle meidän etanamäärälle, eikä mikään tuhkien sirottelu innostanut. Jäi vain yksi vaihtoehto: keräys.

Minulla on vihreä kolmen litran astia, jota olin käyttänyt biojäteastiana. Nyt aloitin keräämään etanoita siihen. Ensimmäisenä aloitin pihatien laidoilta, koska se oli suurin etanaesiintymäpaikka meillä. Astia oli täynnä ennen kuin olin käynyt edes koko pihatietä läpi! Kolme litraa etanoita! Kuvotuksesta yökkien käskin miehen kiehauttaa vettä, jonka sitten heitin etanoiden päälle. Etanat kävin kiikuttamassa pihan kauimmaiseen nurkkaukseen, joille olin kaivanut pienen kuopan. Haju oli karmiva. Miten ihmeessä ranskalaiset pystyvät syömään moisia möllyköitä?

 

 

Seuraavana päivänä etanoita oli syväksi tyydytyksekseni paljon vähemmän. Sitä seuraavana päivänä niitä oli taas aivan järkyttävästi. Oli uuden keräysreissun aika.

En edes muista kuinka monta astiallista keräsin etanoita. Jossain vaiheessa luovutin, kun olin saavuttanut siedettävän rajan etanoiden määrässä. Tänä kesänä etanat voittivat taiston. Ensi kesänä on revanssin aika!