Aurinkoisia kelejä muistellen

Tihkusade ja harmaat päivät kirjaimellisesti harmaannuttavat muistot aurinkoisista syyspäivistä, joita taisi vielä viime viikolla olla. Olin koiran kanssa lenkillä ja näppäsin tämän kuvan viljapellolta. Taivas on aivan ihana!

Nyt lenkkeily ei oikein innosta, koska taivas on harmaa. Ulos asti en ole vielä kerennyt mennä katsomaan, josko siellä tänään sataa. Kohtahan sekin on edessä.

Nyt olen joutunut totuttelemaan itselleni uuteen asiaan: maaseudun pimeyteen syksyisin. Olen aina pelännyt pimeää. Siihen ei auta se, että joku vakuuttelee, että mitäs pelkäämistä siellä pimeässä muka on? Kyse on siitä, että en näe sitä, mitä siellä on ja ei ole. Koska muuraus vie mieheltäni kaiken ajan, olen joutunut käyttämään molempia koiria yksin lenkillä iltahämärissä. Usein olen tullut jo lähes pimeässä takaisin kotiin ja hämmästyksekseni en ole pelännyt yhtään! Ilmeisesti tottumiskysymys oli tämäkin pimeänpelko. Tiedän, että tien toisella puolella olevassa metsässä on pari hirveä, ja että parin kilometrin päässä on nähty karhu, mutta siitä huolimatta ei tunnu missään. Tosin mukanani on aina pieni pippurinen cockeri ja massiivinen jättiläislabradorinnoutaja, joten taitaa olla aika tyhmä otus, joka meidän kimppuun hyökkäisi.

Toinen vaihtoehto pimeänpelkoni haihtumiselle voi olla se, että kahden koiran kanssa kulkeminen on yhtä sohellusta. Cockeri vetää eteenpäin tasaisella vauhdilla, ja lapukka kiskaisee silloin tällöin sivulle, kun nenä haistaa jonkin hauskan hajun. Olen jo tottunut oman koirani jatkuvaan vetämiseen, mutta voimani ei välillä riitä, kun lapukka haluaa sivulle. Ulkona olevat naapurit varmaan saavat vähän väliä sydärin, kun pimeydestä kuuluu kiljahdus: "Nyt pojat p*rk*l* kuljetaan kunnolla! Vierellä!" Pitäisi hankkia otsalamppu, jotta meidät erottaisi kunnolla.

Eilen koin muuten näyn, jota ei tule vastaan ihan jokaiselle: kuollut lehmä tien vierellä. Perusreittimme varrella on maatalo, jonka emännän kanssa aika ajoin juttelemme. Hän kertoi viime viikolla, että heillä on lehmä halvaantunut, ja he katsovat josko se paranisi. Eilen kävi ilmi että ei ollut parantunut. Olivat yrittäneet laittaa pressun peitoksi, mutta iso eläin ja pieni pressu, niin eihän se kunnolla peittoon mennyt. Vielä ei ollut teurasauto kerennyt hakemaan ruhoa. Kallista lystiä, kun pienen maitotilan lehmä kuolee parhaassa iässä.

Nyt taitaa olla aika lähteä ulos katsomaan muurareiden työskentelyä. Samalla voisi tutkailla päivän ulkopuuhia. Piha on kuin kaatopaikka, kun rakennustarvikkeet ovat hujan hajan...