Kevään ihanuuksia

Nyt keväällä olen ihaillut viime syksyn hankintoja: hurahdin esimerkiksi liljatulppaani `Balladeen`, joka osoittautui erittäin ihastuttavaksi hankinnaksi. Valkoinen reuna korostaa pinkkiä väriä, eikä kukka huku metsän vihreään. Tämä tulppaani kukki meillä kesäkuun alusta alkaen. Kukat ovat mielestäni melko suuret ja erittäin näyttävät.

 

Uutuus oli myös siniset hyasintit, joita odottelin todella hartaasti tulevaksi. En ole ikinä hyasintteja kasvattanut, enkä oikeastaan uskonut, että ne tällä vyöhykkeellä menestyisivät, koska oikeastaan kellään ei ole niitä täällä päin.

 

Superihana tiivis kukinto työntyi mullasta kevään lämpöisten päivien houkuttelemana. Kun kukkaa koskettaa, niin silloin alkaa erittymään tuoksua; muutoin kukka on aika tuoksuton. Näitä ajattelin ottaa lisää ensi syksynä. Oikein paljon sinisiä kukkia ja taakse valkoisia narsisseja, niin sininen ei huku metsän vihreään illan hämärtyessä.

Nämä viime syksyn heräteostokset ovat saaneet jatkosuunnitelmia. Teen pitkän penkin vaaleanpunaisia, valkoisia ja sinisiä kukkia tuohon metsän laitaan. Kukkia saa olla varmaan 10 metriä, sillä haluan olohuoneen ikkunasta tulevan näkymän olevan ihanan romanttinen. Penkki saisi olla kukassa vain keväisin, joten lehdet saisivat rauhassa kuihtua kesällä ja hukkua heinäpaljouteen. Tulppaanien kanssa joudun vain ratkomaan myyräongelmaa, vaikkakin kissa on hyvin kylvänyt kauhua paikalliseen myyräkantaan.

Näin suunnitelmin etiäpäin!

Mökki saaristossa

Minun perheelläni ei ole ikinä ollut mökkiä, joten se aihe on jäänyt mielessäni aina melko kaukaiseksi, mutta tavoiteltavaksi asiaksi. Lapsuudessa ja nuoruudessa kaverit viettivät kesällä aikaa mökeillään, joten luonnollisesti se synnytti minussa myös halun mökkeillä. Vähän vanhempana ollaan kaveriporukalla vuokrattu luksusmökki kesäisin, jolloin me kaikki hajallaan ympäri Suomea asuvat voimme treffata edes kerran vuodessa. Nyt rakkaani kanssa olen kuitenkin päässyt kokemaan tavallista mökkeilyä luonnon karussa syleilyssä. Mökki sijaitsee Turun saaristossa kuvankauniissa maisemissa.

 

 Rakkaani ei ole osoittanut mitään kovin suurta halua mökkeillä sukumökillään, mikä minusta on ollut ihmeellistä. "Hei haloo! Teillä on mökki, miksi sitä ei käyttäisi?" Onhan tässä toki haasteita matkalla, sillä mökki sijaitsee tosiaan länsirannikolla ja meidän koti ihan itärajan tuntumassa. On tiukka homma autoilla neljä viisi tuntia toiselle puolelle Suomea.

 

Seuraava haaste tällä mökkimatkalla on lossireissut, sillä mökille päästäkseen tulee mennä kolmella eri lossilla, joilla on omat tiukat aikataulunsa. Losseilla menee yhteensä tunti pari. Kuvassa on myös remontointiin tarvittavia laminaatteja sekä pienen pieni maatiaiskissa Paju, jolle ei saatu tällä reissulla hoitajaa. Siispä pikkuruinen kisumisu lähti mukaamme. Tuossa kuvassa sitä ei näy, mutta Pajulla on valjaat päällä ja se on vielä kytketty hihnaan, jotta se ei pääse poukkoilemaan autossa ympäriinsä. Osan matkasta Paju kulkee omassa kopassaan, mutta losseihin olemme ottaneet sen jaloittelemaan.

 





 

Lossien jälkeen ajamme vielä melko pientä yksityistä hiekkatietä eteenpäin kunnes meri tulee vastaan. Kuvassa kaukana näkyvä talo on herra Svenin talo, joka on ystävällisesti luvannut, että saamme pitää venettämme heidän rannassaan ja jättää auton parkkiin heidän tontilleen. Svenin ja erään kartanonherran luvalla saamme myös ajaa hiekkatietä pitkin rantaan; muuten joudumme kävelemään kaikkien kipsäkkien kanssa sen kolmisen kilometriä. Veneelle päästäksemme meidän pitää mennä sellaista kohtuu jyrkkää ja liukasta kalliota alas, joka tuo oman jännitysmomenttinsa mukanaan. Tosiaan ne laminaatit ja muut rakennusvälineet pitää kantaa myös. Rannasta sitten rakkaani pääsee soutamaan lahden halki itse tontille. Tässä vaiheessa olemme matkanneet sellaiset kevyet seitsemän tuntia.

 

 

 Sitten alkaa varsinainen työ, sillä tupa on ollut kylmillään ja talo hohkaa kosteutta. Uunit pitää lämmittää, ruokaa tehdään kaasuliedellä ja niin edespäin. Tosiaan, mökillä ei ole sähköä eikä vettä. Siispä kannamme aina sellaiset 15 - 25 litraa vettä mukanamme mökille. Ensimmäinen yö menee aina palellessa ja hytistessä.

 

 Koska mökkiä on hieman rakennettu aina miten sattuu, niin rakkaani peruskorjaa mökkiä ihan koko ajan. Minä taas siivoan eli luuttuan lattiat ja pesen ikkunat alkeellisilla työvälineillä, jos itse en ole halunnut kotoa rahdata luuttuja ynnä muita mukaani. Lisäksi teen kaislan poistoa rannasta joko ihan perinteisillä fiskarssin saksilla tai nyhdän käsineni. Lisäksi kokkailen ja pesen astioita ynnä muuta pientä.

 

 Sen kyllä sanon, että maisemat ovat upeita! Joka päivä on kuin satua (joskin tuhkimosatua) näissä maisemissa. Lisäksi viihdytän itseäni bongailemalla lintuja, varsinkin metsästyskelpoisia lintuja. Ainakin allia ja haahkaa voisi käydä syksyllä pyytämässä!

 

 Koska sähköä ei ole, niin iltaisin nukkumaan meno tulee illan pimetessä. Ainoat aktiviteetit ovat jutustelu tai Afrikan tähden pelaaminen otsalampun valossa. Toinen mahdollisuus ihailla maisemia, sillä ne ovat öisinkin henkeäsalpaavia.

Vanha vihollinen eli kotiloetana

Kotiloetanat ovat taas nousseet esiin matelemaan pitkin pihamaata ja syömään minun hellästi vaalimiani kukkasia. Ajattelin, että viime vuonna tekemäni keruuprojekti olisi jotenkin vähentänyt tätä etanaongelmaa, mutta tuolla pihalla on edelleen todella paljon etanoita. Toisaalta, en usko että tämä etanaongelma ikinä katoaa, koska vieressä kasvaa etanoille suojaisa kostea koivikko. Sieltä ne etanat tännekin lyllertävät. Onneksi toisella puolella tonttia on kuusimetsää, jossa etanat eivät viihdy.

Etanoiden vähentämiseen on monta konstia keksitty ja niitä kovasti markkinoidaan. On myrkkyä ja olutansaa, kasvien juurille siroteltavaa karkeaa ainesta ja muuta sen sellaista. En ole itse ikinä kokeillut mitään myrkkyjä, koska meillä on pihalla kolme lemmikkiä, ja ajatus myrkkysyöteistä ei oikein huvita. Olutansa kuulemma toimii parhaiten siruetanoilla, joita meidän pihassa ei ole. Tuhkaa tai muuta karkeaa ainetta en ole jaksanut kasvien alle tunkemaan, koska sitä pitäisi olla aina levittämässä lisää heti ensimmäisen sateen jälkeen. Siispä olen päätynyt keruuseen, joka on yhtä luotettava kuin keruun jälkeinen selkäjumikin.

Nyt olen kahtena iltana kerännyt illan kosteudessa ilmaantuvia etanoita. Minulla on 3,6 litran astia, johon etanoita kerään. Niillä on valitettava taipumus yrittää kiivetä pois astiassa, joten vähän väliä joudun törkkimään niitä takaisin. Yksi tärkeimmistä varusteista etanankeruussa on kosteutta kestävät hanskat, sillä etanat haisevat älyttömän pahalle, ja haju tarttuu käsiin. Kun astia on täydehkö tai kun etanat loppuvat siltä illalta, kipaisen kiehauttamaan litran pari vettä, jonka heitän kiehuvan kuumana etanoiden niskaan. Etanat kuolevat silmänräpäyksessä, joten hirveitä tuskia ne eivät joudu kokemaan.

Kun teloitus on suoritettu, joudutaan vielä kaivamaan sopivan syvä hautamonttu, sillä etanoiden kaverit tulevat pitämään mässäilypirskeitä, jos raadot vain nakkaa jonnekin. Jotkut helläsydämisyydessään kiikuttavat elävät etanat jonnekin kauemmas, mutta eipä se ongelmaa ratkaise, koska ne ovat joko jonkun toisen ongelmana tai etanat kesän aikana tekevät siellä kaukana lisää poikasia, jotka lyllertävät hiljalleen takaisinpäin. Etana voi tehdä jopa 100 poikasta kesän aikana, eli ne ovat niin kovia monistumaan, joten ihan suosiolla tapan kaikki mitkä löydän. Siksi myös kevät on hyvää aikaa suorittaa etanankeruu; nyt ne ovat liikenteessä parinmuodostusmielessä ja kesän kallistuessa syksyyn ne menevät piiloon.

Kotiloetanalla on vähän luontaisia vihollisia; siilit ja ehkä jotkut rastaat syövät niitä. Harmi, kun meillä ei ole omaa siiliä pihassa. Muutoinkin siilit olevan niin söpöjä, että voisin adoptoida yhden pihalleni. Ehkä jostain joskus joku siili eksyy tänne. Täällä sitä ei tarvitsisi edes ruokkia, kun ruokaa on jo paljon tarjolla valmiiksi!

Ruusuja ruusuja

Tekisi mieli kirota kaikki mainoslehtiset, jotka julistavat erilaisten kukkasten ihanuutta. Kun nelisivuinen läpyskä kolahtaa postilaatikkoon, niin tämä tyttö selaa samaa lehteä kahvihetkillä ainakin viikon putkeen. Nyt olen sitten ihastunut ruusuihin.

Varmaa on ainakin, että jossain vaiheessa elämää pihalla tulee kasvamaan Nina Weibull- nimistä tertturuusua. Ruusun kukinto on kauniin tummanpunainen ja kerrannainen. Lisäplussana tulee hitunen tuoksua, joka mielestäni kuuluu ruusuihin. Ruusu ilman tuoksua on kuin ihminen ilman sielua.

Tälle ruusulle on varattu aurinkoinen pieni rinne, jossa vesi ei seiso. Korkeuseroa on huikeat puoli metriä, joten uskoisin, että kolme pensasta riittää hyvin parin kolmen metrin pituiselle suikaleelle. Punaisten ruusujen alle tulee myös matalampia valkoisia ruusuja, joita mieheni haluaa. Mutta niiden lajiketta en ole vielä päättänyt.

Maa pitää rinteestä vain vaihtaa, sillä se on tymäkkää savimaata. Ruusuille pitää varata todella syvät multakuopat, jotta ne viihtyvät hyvin. Ruusut pitävät kalkitusta ja runsaasti ravitusta maasta, joten erilaisia maanparannusaineksiakin pitää ostella.

En ole ikinä hoitanut mitään muuta ruusua kuin jonkin sortin metsäruusua vanhempieni pihalla. Sen hoitaminen oli lähinnä alasleikkaus muutaman vuoden välein, joten kun sain vähän omaa pihaa, niin kärräsin puskan meille ja junttasin sen metsänlaitaan oman onnensa nojaan. Tänä vuonna jännitetään, josko se on selvinnyt viime kesän muutosta.

Ruusutarhaani haluaisin vielä jotain kevätkukkasta kukkimaan ennen lehtien puhkeamista. Olisi ihana saada puutarhaan erilaisia perhoskasveja, mutta välillä on hankala ottaa selvää, mitkä kasvit houkuttelisivat perhosia. Usein myös perhoset villiintyvät juuri niistä kasveista, jotka itsestä eivät näytä kovin kauniilta. Palloesikko on kuitenkin melko soma, kuten myös muut esikkokasvit. Idänsinilija on myös söpö ja takuuvarmasti menestyvä kasvi. Eiköhän näistä jotain saa kehiteltyä.

Suunnitelman seuraava vaihe on vakuuttaa isännälle, että suunnitelmani on hyvä, ja että hänen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin tässä(kään) asiassa. Miksi muka puutarhan pitäisi olla helppohoitoinen? En jotenkin ymmärrä tätä isännän ideologiaa eikä hänkään tosin ymmärrä minun. No jaa, eihän kaikkea tarvitse aina ymmärtää.

Halonhakkuuta ja kalkitusta

Eilen oli todella upea sää, joten kirmasin jo aikaisin ulos puutarhaan. Meillä on mielettömät kasat polttopuita, jotka pitäisi sahata ja hakata uuniin sopiviksi. Koska en saa käyttää moottorisahaa, niin eilen hakkasin siis halkoja urakalla.

Halonhakkuu on mielestäni mukavaa puuhaa, jossa mieli lepää kun ruumis tekee töitä. Metsänrajassa on sitä paitsi mukava tarkkailla luontoa. Eilen kuuntelin lintujen laulua, bongailin perhosia ja yritin varovaisesti hätistellä uteliasta sisiliskoa kauemmas. Lisäksi tarkkailin myös urospuolista yksilöä lajista metsurius halkosius. Tunnusmerkkeihin kuuluu komea, hieman poikamainen ulkomuoto, pitkät takaraajat ja ruskea pääharjas. Lajin yksilö kantaa mukanaan kirvestä, ja ääntely on ähinää ja välillä se päästää ilmoille yleisjupinaa, kuten "Hitto, kun on raskasta!"

Puiden kuivamisen nopeuttamiseksi kysyin vanhemmiltani neuvoa. Porukat ovat aina tehneet kesäksi puuhäkin, josta puut siirretään pitkän lämpimän ja kuivan kauden jälkeen liiteriin. Häkki on tehty verkosta (meillä ihan vain vanha koiranhäkin verkko) ympyränmalliin, halkaisija noin 1,5 - 2 metriä. Korkeutta verkolla on noin 1,5 metriä. Häkkiin voi laittaa tukitolpat; itse kuitenkin sidoin sen naruilla kiinni puuhun. Pohjalle laitoin vanhan lastauslavan, jotta maakosteus pysyy poissa puista. Häkki mätetään täyteen halkoja, ja pressu laitetaan päälle siten, että se suojaa sateelta, mutta tuuli pääsee puhaltamaan sivuilta ja kuivattamaan puita. Metsurius halkosiuksen mielestä häkki on täysin tarpeeton, mutta siitä huolimatta se jupisi viimeksi puita polttaessaan, että osa puista on märkiä...

Yksi häkki on jo täynnä, joten tein toisen häkin, koska puita on pihalla vielä aivan mielettömästi! Taitaa nuo meidän puuhäkit olla varasto tuleville talville, koska näillä näkymin liiteri tulee täpötäyteen jo aikas pian.

Puuhommien lisäksi kävin sivauttamassa kalkkia kukkapenkille ja nurmikolle. Iso 20 kilon säkki tyhjeni yllättävän nopeasti. Osa nurmikkoa jäi vielä kalkitsematta. Onneksi kalkitusta voi tehdä koko kesän ajan. Lisäksi heittelin kevätlannoituksen kukille; en ole varma onko jo liian aikaista, mutta sinnehän ne rakeet liukenevat ajastaan. Nyt vain odottelen kukkasia ilmaantumaan; narsissit työntävät jo kärkiään mullasta!

Alumiinin jäljillä

Muutama aika sitten tuli mielenkiintoinen dokumentti alumiinista, sen louhimisesta aina valmiisiin tuotteisiin asti. Itselleni se toi valtavasti uutta tietoa tästä kevyestä ja kauniista metallista. Olen työstänyt alumiinilevyä koulussa, ja siitä saa tehtyä kauniita koruja prässäämällä, sahaamalla ja taivuttamalla. Mutta alumiinillakin on hintansa.

En ole mikään hirveä ympäristöhörhöilijä, mutta kuitenkin pidän arvossa luontoa, enkä roskaa tai täysin merkityksettömästi saastuta luontoa huvikseni. Hieman kuitenkin riipaisi sisintäni se fakta, että alumiinia saadaan pääosin sademetsästä, jossa alumiini on sitoutunut bauksiittiin. Puut otetaan pois ja maa kaivetaan auki bauksiitin saamiseksi. Viherkeitaita ei jätetä, kuten suomessa tehdään hakkuuaukeilla. Suomessa myös hakkuuaukean koko on rajoitettu, toisin kuin näissä sademetsissä. Plussaa kuitenkin siitä, että yhtiöt istuttavat puita takaisin, vaikkakaan se ei korvaa menetettyä lajikirjoa.

Erilaisia tehdasonnettomuuksia mainittiin, jossa joko lipeää tai alumiinia pääsi vapaaksi. Ne ovat kuitenkin marginaalitapauksia, vaikkakin ne ovat kauheita uhreilleen. Onnettomuuksia sattuu kuitenkin harvoin eikä niitä voi ennakoida.

Itseäni koskettava asia oli alumiinia sisältävät tuotteet, joita itse käytän. Dokumentissa oli melko vahvaa spekulaatiota rintasyövän ja deodorantin välisestä yhteydestä. Mitään tarpeeksi vahvaa tieteellistä ja kansainvälistä näyttöä ei ollut, mutta ainakin minut dokumentti vakuutti. Eräällä kauppareissulla tarkistin pienen marketin valikoimat deodoranteista ja vain yhdessä ei ollut alumiinia. Sekin oli suihkutettava versio, joista en itse tykkää yhtään. Harmi vain, että muutoinkin olen aina inhonnut Axea yli kaiken: se haju ja ne mainokset! Pakko varmaan raahautua johonkin suurempaan kauppaan kyttäämään jotain toista alumiinitonta deodoranttia.

Ja vielä viimeiseksi niille ihmisille, jotka toteavat: "Kyllähän ihminen aina johonkin kuolee!": Niin kuoleekin, mutta en minä nyt ainakaan rintasyöpään halua kuolla, jos kerran siihen itse pystyy vaikuttamaan!

Kevätinnostusta ilmassa!

Lumi sulaa ja pihalla pystyy jo liikkumaan ilman, että rämpii reisiään myöten lumessa. Pihatien kunnosta johtuen kävellään vain mudassa tällä hetkellä. Olen yrittänyt vähentää tämän kevään mutaloskaa lappamalla lunta hieman kauemmas tien reunasta. Osittain se on jo onnistunutkin, mutta siitä huolimatta mutaa kantautuu sisälle koirien tassuissa.

Kahden koiran taloudessa pihamaan yllärit alkavat myös tulla esiin lumen seasta, joten niitäkin on jo päässyt siivoamaan sieltä täältä. Olen aina ollut se raukka, joka on joutunut mokoman siivoamisen tekemään jo lapsesta saakka. Oppiihan lapsi siinä nöyryyttä, mutta miksi ihmeessä vuotta vanhempaa veljeäni ei ikinä värvätty siihen hommaan? Tasan ei käy onnenlahjat!

Myös kuusten alaoksia olen alkanut jo karsimaan hiljalleen. Pidän virolaisten tyylistä tuoda puiden runkoa hieman näkyviin. Samalla saa kuolleet alaoksat ja oksantyngät sahattua kauniisti pois. Kuusemme ovat vain kovin korkeita, joten tikkailla heiluminen ei tuntunut mukavalta, mutta nyt kelpaa kuusia katsella ja alppiruusuja niiden alle suunnitella!

Viime sunnuntain naistenpäivän kunniaksi pyysin miestäni ostamaan minulle kevätesikon, jos hän haluaa ostaa kukkia minulle. Sain oikein kauniin sipulirykelmän helmililjoja! Hän erottaa kyllä mersun audista jo sadan metrin päästä, mutta hädin tuskin kuusta männystä. Minusta se on hellyttävää! <3

Talvisia kuvia

Ennen näitä lauhoja kelejä tänne oli hieman satanut lunta. Raskaat massat kun putoavat katolta, niin terassi jää osittain lumen alle. Eräänä päivänä oli pakko lapioida pahimmat pois terassilta, jotta vuodevaatteet mahtuvat tuulettumaan sinne.

 Innokas labradorinnoutaja Jocce oli apuna sahaamassa tykkilumen katkomaa oksaa pois. On niin paljon lunta, että en jaksanut rahdata oksaa puupinoon muiden seuraksi, vaan se sai jäädä paikalleen kunnes lumet hieman sulaisivat.

Tämä puu alkaa jo olla kohtuu suora näin parin viikon kumarassa olon jälkeen. Minusta tämä oli kyllä aika hieno luonnonmuodostelma, mutta naapurin isäntä ei varmaankaan arvostanut sitä, että puolet hänen istuttamistaan koivuista oli samassa asennossa. Osa on vieläkin kumarassa, enkä tiedä lähteekö ne siitä suoristumaan. Metsikkö on talousmetsää, joten olisihan se suotavaa, jotta ne suhteellisen suorana kasvaisivat.

 Jocce ihmettelee sulaa vettä. Lehmitilan emäntä sanoi, että hän on joutunut patistamaan kaupungin väkeä ottamaan näytteet tästä joesta. Vesi kulkee erään tehtaan luota, ja se kuulemma olisi syypää veden väriin. Puhumattakaan siitä, että muutama vuosi sitten lehmä kuoli kolibakteeriin, kun oli erehtynyt juomaan joesta. Toivon mukaan saisivat kunnon suotimet tehtaaseen, jotta eivät tänne saasteitaan tunkisi. Muutoinkin ärsyttää kun tänne kaavaillaan kansankielellä paskatehdasta. On sillä jokin hienompikin nimi, jokin lietteen maadoituslaitos, mutta en tiedä onko paskan vai lietteen hajulla jotain eroa. Kaupungin isät kutsuvat sitä lieväksi hajuhaitaksi, mutta eihän heidän tarvitse sitä haistella.

Pieni koristeomenaa nököttää edelleen keskellä pihaa. Ensi kesänä moottorisaha laulaa, jotta saadaan tasainen nurmikko. Onhan tuo vähän hoopon näköinen töröttäessään yksin pihassa. Jos se edes tuottaisi omenaa, mutta kun ei niin sitten ei! Ehkäpä sen tilalle tulee massiivinen vuorimänty ja atsaleakeskittymä. Mutta sen näkee vasta tulevaisuudessa. ;)

Tykkilumen alla

Tässä päivänä muutamana satoi oikein paljon tykki(tykky)lunta, niin että maisema muuttui talviseksi ihmemaaksi. Puutarhurin hymy hyytyi siinä vaiheessa, kun koristepuusta katkesi iso oksa. Lisäksi pihatien koivut ovat vääntyneet kukin minnekin.

Yritin pahimman myräkän jälkeen varistella koivuja lumesta, mutta tykkilumi on aika tiukasti kiinni oksissa. Lisäksi ansaitsin vuoden idiootti- palkinnon: yksi oksa oli pahasti taipunut sähkölinjojen päälle, ja minä-reipas-pikku-emäntä lähdin tikkaiden ja oksasaksien kanssa sitä poistamaan. Pahin pelkoni siinä vaiheessa oli, että tippuisin tikkailta neljä metriä alas, mutta lohdutin itseäni sillä, että lumi pehmentäisi alastuloa. Kun sain homman hoidettua retostelin sillä tietysti mammalleni, että katsos miten reippaan lapsen kasvatit! Ei tullut kiitosta eikä silittelyä päähän, tuli kymmenen minuutin saarna valokaaresta. Onneksi ei käynyt mitään! Mutta kaikille muille nyt tiedoksi, että nämä hommat jätetään sähkömiehille. Ilmoitinkin muista kauempana olevista oksista sähköyhtiöön, mutta eipä nuo taida edes olla käyneet katsomassa.

Koristepuun repeymä harmittaa kovasti, sillä se näkyy juuri paraatipuolelle. Oksa repi myös rungon kaarnaa mukaansa. Yritin kovasti sahailla sitä paremmaksi, jotta saisin repeymästä tasaisen. Kaikki pöpöt ja bakteerit oikein riemastuvat sälöisestä repeymäkohdasta. Oksan jätin siihen kohtaan, mihin se putosikin, sillä täällä on niin paljon lunta, että reisiä myöten saa kahlata pieni ihminen.

On toki tykkilumesta jotain hyötyäkin: käsi- ja selkälihakseni ovat saaneet paljon treeniä, kun olen mättänyt tuota lunta pois pihasta. Rantakausi here I come!

Pitkän tauon jälkeen

Talvella ei tule juuri kirjoiteltua, sillä eipä tässä ole oikein puutarhasäitäkään ollut. Marras- ja joulukuu ovat niin pitkiä, pimeitä ja sateisia ettei puutarhahommat oikein innosta. Eikä niitä hommia kovin paljoa olekaan. Marras- ja joulukuun tein rauhassa käsitöitä tuvan lämmössä ja nautin kynttilöistä.

Tammikuu sitä vastoin alkaa nostamaan sisäistä puutarhuria enemmän esiin. Puita ja pensaita voi alkaa leikkaamaan, lumi valaisee maisemaa ja mikä tärkeintä: joulun kiireet ovat jo ohi, joten aikaa jää muuhunkin touhotukseen.

En suosittele aloittamaan tärkeiden puiden ja pensaiden leikkausta näin tammikuussa, sillä pakkanen saa puun pahimmillaan halkeamaan leikatusta kohdasta. Sopivampi ajankohta leikata puita on maaliskuu. Itse leikkasin kuitenkin vanhan pajun, joka kasvaa oikeastaan metsässä, mutta se on kuitenkin pihatien varressa vastaanottamassa tulijoita. Maahan romahtaneet isot oksat ja lahot, sieniä kasvavat oksat poistin surutta. Jos pakkanen pajua vaurioittaa, niin se ei hirveästi minua sureta; saanpahan syyn poistaa koko kasvin ja laittaa hopeakuusen tai tuijan siihen kasvamaan.

Toinen asia, jonka poistin, on vanhat ränsistyneet mustaherukkapensaat, jotka kasvavat ihan metsän laidassa. Koko viimeinen pensasrivi alkaa jo kasvamaan vesakkoa, joten haluan sen alueen sellaiseksi, jotta siitä pystyy ajamaan ruohonleikkurilla: nykyisellään se on niin pusikoitunut, jottei mies uskalla siitä yli surauttaa.

Tammikuussa sormeni alkavat syyhytä taimia kasvattamaan. Mutta sitä projektia en voi aloittaa, koska kissa syö taimet ja pahimmillaan käy tarpeillaan multaan. Kisu on aina niin huomaavainen... Mutta aina voin ihailla siemenpussivalikoimaa kaupassa. *Huoh!*